Samaan aikaan kun maailma ympärillä tuntui sekavalta, yksi asia alkoi hahmottua kirkkaasti: Ansku.
Tuo pieni, hukassa ollut pitbull, joka lopulta saapui elämääni hieman sattuman kautta, mutta täysin oikeaan aikaan.
Löydä merkityksellinen kumppani ja opi eläimestä
Ansku tuli luokseni noin vuoden ikäisenä. Sen taustalla oli turvattomuutta, vaihtuvia ihmisiä, huutamista ja epävarmuutta. Ruoasta oli riidelty, rutiineja ei ollut, eikä kukaan ollut ottanut kunnolla vastuuta. Koiralla oli iho-ongelmia, allergiaoireita ja selkeästi stressaantunut olemus. Se oli jatkuvasti varuillaan, kuin odottaisi jotain pahaa tapahtuvaksi. Myyjän sanat jäivät mieleen: “ehkä tästä vielä saa kunnollisen koiran”.
Ota täysi vastuu, kukaan muu ei hoida sitä puolestasi
Kun kävin hakemassa Anskun Puistolan juna-asemalta, tiesin jo siinä hetkessä, että tämä koira ei enää vaihda kotia. Junassa se kiipesi suoraan syliin eikä suostunut olemaan lattialla. Se kertoi enemmän kuin mikään taustatarina. Koira ei hakeudu noin vahvasti lähelle, ellei sillä ole valtava tarve turvaan. Helsingin päärautatieasemalla se väänsi valtavan kasan paskaa pääoven viereen, minulla ei tietenkään ollut pussia ja sain osakseni ohikulkijoiden huudot. En sanonut mitään. Sanoin vain Anskulle, että jatketaan matkaa.
Havainnoi tarkasti, pienet signaalit kertovat totuuden
Matkalla poikettiin Töölön Siwassa ja ostin pussin Frolicia. Laadultaan se vastasi lähinnä pikaruokaa, mutta sillä hetkellä tärkeintä oli, että koira söi. Se ahmi ruoan kuin ei olisi varma, saako seuraavaa ateriaa koskaan. Kotona sanoin Anskulle ääneen, että nyt sulla on koti loppuelämäksi. Reaktio oli niin villi, että se juoksi päin seinää, kiipesi pari askelta ylöspäin ja pissasi samalla. Se oli ehkä konkreettisin merkki siitä, miten paljon koira oli patoutunut, ylivirittynyt ja täynnä purkamatonta stressiä
Elin tuolloin opiskelijaelämää, rahat olivat todella tiukassa. Söin itse lähinnä puuroa ja kananmunia, välillä ehkä jotain muuta jos tilille sattui jäämään muutama euro. Koira oli kuitenkin etusijalla. Kaikki ylimääräinen meni Anskulle. Alkuaikoina ruokinta oli markettitasoa: kuivamuonaa, tilkka rypsi- tai oliiviöljyä, joskus raaka kananmuna päälle. Se tuntui jo silloin hieman epäilyttävältä, mutta parempaan ei ollut heti varaa eikä vielä riittävästi tietoa.
Ravinto on väline, anna sen parantaa ja vahvistaa
Aloin lisäämään ruokaan raakaa kanaa luineen. En tehnyt asiasta numeroa, enkä muuttanut kaikkea kerralla. Halusin nähdä, mitä tapahtuu. Päivä päivältä alkoi tapahtua jotain, mitä en voinut enää ohittaa. Ulosteen koostumus muuttui, määrä väheni ja haju katosi lähes kokonaan. Se yksinään oli jo valtava signaali siitä, että ruoka sulaa paremmin. Lihakset alkoivat kehittyä, yleiskunto parani ja koiran olemus muuttui. Ansku ei ollut enää varuillaan oleva, levoton nuori koira, vaan utelias, leikkisä ja selvästi rohkeampi.
Hiljalleen aloin nähdä merkkejä. Karva oli ohutta, kyljissä lähes kaljuja kohtia ja Ansku rapsutti itseään jatkuvasti. Se ei ollut vain satunnaista kutinaa, vaan pakonomaista raapimista. Koirapuistossa kaveri huomautti asiasta ääneen, enkä ollut itse edes tajunnut, miten huonossa kunnossa karva oikeasti oli. Samalla kuulin ensimmäistä kertaa ajatuksen raaoista luista ja kanan koivista osana ruokavaliota. Siinä kohtaa lamppu syttyi kunnolla.
Tasapaino on ratkaisevaa, ymmärrä ravinteiden merkitys
Pian ymmärsin myös rasvahappojen merkityksen. Kana toi mukanaan lähinnä omega-6-rasvoja, ja vastapainoksi tarvittiin omega-3:a. Aloin etsiä keinoja hankkia laadukkaita ravintolisiä kohtuuhintaan ja hyödynsin vanhoja verkostoja. Ihmisten puolelle tarkoitetut tuotteet toimivat usein paremmin kuin lemmikeille suunnatut – lyhyempi hyllyikä, vähemmän kompromisseja laadussa ja selkeämmät koostumukset.
Johdonmukaisuus voittaa nopean ratkaisun
Anskun muutos ei ollut nopea ihmeparantuminen, vaan looginen ja johdonmukainen prosessi. Jokainen pieni muutos ruokinnassa näkyi koirassa tavalla tai toisella. Se opetti minulle enemmän kuin yksikään kirja, artikkeli tai luento. Opin lukemaan koiraa: miten se liikkui, miten se nukkui, miten se palautui rasituksesta ja miten sen mieliala vaihteli päivän aikana.
Kuuntele, tarkkaile, reagoi, eläin opettaa sinua
Samalla vahvistui ajatus, jota olin jo pitkään pyöritellyt: koiran ei kuulu olla jatkuvasti sairas, oireileva tai väsynyt. Ei nuorena, eikä vanhanakaan. Suurin osa ongelmista ei ollut mystisiä tai geneettisiä, vaan seurausta ympäristöstä, stressistä ja ennen kaikkea ravinnosta.
Luottamus syntyy hyvinvoinnista, yhteys vahvistuu
Koirien ja ihmisten välinen yhteys on jotain, mitä ei voi täysin pukea sanoiksi. Se luottamus, joka syntyy, kun eläin huomaa voivansa paremmin, on käsinkosketeltavaa. Ansku alkoi hakeutua lähelle, katsoa silmiin ja olla aidosti läsnä. Se ei ollut enää vain selviytyjä, vaan koira, joka uskalsi olla oma itsensä. Ansku ei ollut enää vain koira. Se oli kumppani, opettaja ja lopulta myös syy sille, miksi en voinut enää olla hiljaa näistä asioista.
Tässä vaiheessa tiesin jo varmuudella, että tämä ei jäisi vain yhdeksi koiraksi tai yhdeksi tarinaksi. Tämä oli vasta alkua.
